Tämänpäiväisessä Satakunnan Kansassa oli lyhyt muistokirjoitus sotaveteraani, reservin kapteeni Pentti Knuutilalle. Ulvilassa syntynyt Knuutila kuoli 96-vuotiaana hieman ennen vuodenvaihdetta. Ehdin haastatella samaista miestä viime pääsiäisenä Summan taistelua koskevaan kirjahankkeeseeni, ja hän oli hyvin pirteä ja hyväkuntoinen ikäisekseen.
Knuutila oli talvisodan nuoria sotilaita ja lukeutui niihin asevelvollisiin, jotka lähetettiin Summan rintamalle läpimurtotaistelujen kiivaimmassa vaiheessa. Valtaosa porilaisista ja ulvilalaisista sotilaista taisteli Summassa satakuntalaisen Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäisessä pataljoonassa, kuuluisaksi tulleella Lähteen lohkolla. Knuutila suoritti talvisodan aikana asevelvollisuuttaan Jalkaväen koulutuskeskuksessa Riihimäellä ja päätyi täydennysmiehenä pääosin Varsinais-Suomesta kootun Jalkaväkirykmentti 14:n riveihin, joka taisteli repeytyvän Summan rintaman ytimessä, sen jälkeen kun Lähteen lohko oli jo murtunut ja taistelua käytiin pääpuolustuslinjan tukiasemissa.
Tekemässäni haastattelussa Knuutila antoi hyvin eloisat kuvaukset siitä, miten hän 19-vuotiaana nuorukaisena oli saapunut taistelukentälle, miten varttuneemmat sotilaat opastivat häntä, ja miten nopeasti hän oppi kumartumaan ja syöksymään oikeissa paikoissa ja oikeilla hetkillä, rintamalla jo reilut kaksi kuukautta olleiden miesten ohjauksessa ja neuvomana, näitä seuraten ja totellen. Irtautumisvaiheen taistelujen aikana hän jäi vangiksi. Knuutilan kertomus kuinka hän joutui taistelussa eroon joukkueestaan oli täsmällinen ja yksityiskohtainen, ja hän muisti etenkin yksinäisyyden, ahdingon ja kiukun tunteen hylätyssä korsussa. Kokemus oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä tapahtumahetkellä perusteellisesti, ja vielä 77 vuotta tapahtuman jälkeenkin hän kuvasi tarkoin sen, millainen henkinen hyppy tuntemattomaan pakkotilanteessa tehty antautuminen viholliselle lopulta hänelle oli ollut.
Knuutilan onneksi talvisodan loppuvaiheessa vangiksi jääneitä suomalaisia ei enää alistettu kuulusteluille tai painostukselle vastaavassa määrin kuin joulukuussa vangittuja suomalaisia, joita neuvostoliittolaiset pyrkivät taivuttelemaan yhteistyöhön propagandan levittämisessä. Sodan viimeisen kuukauden Knuutila vietti tilapäiseksi vankileiriksi muutetulla neuvostoliittolaisella varuskunta-alueella, jossa hän ja muut suomalaiset olivat jatkuvan vartioinnin alaisina, mutta saivat muuten olla suhteellisen omissa oloissaan.
Knuutila palautettiin muiden sotavankien kanssa takaisin Suomeen huhtikuussa. Hän joutui muutamien muiden vankien tavoin Helsingissä valtiollisen poliisin kuulusteluun ja lausahti suoraluonteisena nuorukaisena erinäisiä totuuksia kuulusteluja suorittaneelle “viisastelevalle” etsivälle. Suojeluskuntalaisena häntä ei lopultakaan tentattu enempää kokemuksista rajan takana, ja hän palasi kotiinsa Poriin reippain mielin. Kun kyselin häneltä, mitkä hänen tuntemuksensa sodan, vapautumisen ja kotiutumisen jälkeen olivat, hänen vastauksensa oli “Menin kotiin ja sil siisti. Mahroink ol parikymppinen sillon. Ei sen ikäsen aattel mittää maailma ihmeellisyyksi. Siin iäs antaa men vaan!”
Sain kirjani lopulta valmiiksi vuodenvaihteessa ja lähetin käsikirjoituksen luettavaksi haastattelemilleni sotaveteraaneille. Knuutila ei valitettavasti valmista käsikirjoitusta ehtinyt saada, mutta hänenkin kokemuksensa siihen päätyivät. Hän oli Porin viimeinen sotaveteraani, joka on kantanut Summan ristiä.
Historiantutkijan näkötorni 