Ahdistettu sivistys

 

Edellisen viikon perjantaina järjestetyn aktiivimallin vastaisen mielenosoituksen ja lakon lähestyessä maamme iltapäivälehdissä vallitsi kuohunta. Palkansaajien keskusjärjestön myötävaikutuksella järjestetty myötätuntolakko uhkasi elintarvikkeiden jakelua, katkaisi joukkoliikenteen, merkitsi ay-liikkeen taholta tuhoisaa poliittista peliä ja uhkasi muutenkin syöstä koko Suomen kaaokseen ja turmioon. Pääministeri Juha Sipilä omassa persoonassaan totesi, että “lakkoilulle täytyy olla joku muu syy”. Vielä samana iltana pääministerille näytettiin sopiva “muu syy”, kun kaksi kuukautta jatkuneet yliopistojen työehtosopimukset katkesivat. Voimassaoleva työehtosopimus raukesi, ja yliopistoilla alkoi sopimukseton tila, jonka aikana myös työtaistelutoimenpiteet olivat mahdollisia ja laillisia. Seuraavan viikon ajan työntekijäosapuolen neuvottelijat yrittivät vielä kerran parhaansa, mutta urakka osoittautui toivottomaksi kompromissien kilpistyttyä työnantajaosapuolen asenteeseen. Julkisalan Koulutettujen toiminnanjohtaja oli lopulta pakotettu luonnehtimaan Sivistystyönantajain tarjouksia “törkeäksi ja häpeälliseksi”, ja työnantajaosapuolen lakimies puolestaan jatkoi valittua linjaa kuvailemalla lausuntoa “idioottimaiseksi”. Opetusalan Ammattijärjestön puheenjohtaja allekirjoitti Jukon toiminnanjohtajan arvion ja piti Sivistystyönantajien suhtautumista “pilkkana koulutusta, sivistystä ja osaamista kohtaan”. Tänä aamuna kehitys saavutti vääjäämättömän lakipisteensä kun Tieteentekijöiden liitto, Professoriliitto ja muut ammattijärjestöt antoivat Helsingin yliopistolla lakkovaroituksen. Edellisen kerran vastaava tapahtui vuonna 2010, jolloin työtaistelu vältettiin täpärästi.

Syyt siihen, miksi yliopistojen työntekijöitä edustavat liitot ovat nyttemmin päätyneet lakkovaroitukseen, ovat yksinkertaiset. Neuvottelujen alusta asti työnantajaosapuoli on ajanut selviä heikennyksiä, jollaisia ei jäsenilleen vastuussa oleva ammattiliitto tai neuvottelujärjestö voi hyväksyä. Ongelmat ovat moninaiset. Työntekijäosapuoli lähti neuvotteluihin tapansa mukaan kompromissihengessä, etsien mahdollisuuksia puuttua muun muassa yliopistoja edelleen piinaaviin määräaikaisiin työsuhteisiin, jotka merkitsevät jatkuvaa katkonaisuutta tutkimustyössä. Samaten työntekijöitä edustaneet liitot halusivat pitää kiinni yliopisto-opetuksen tuntikatoista, joiden merkitys opetus- ja tutkimushenkilöstölle on keskeinen, kun taas työnantajaosapuolen näkemykset olivat tietystikin täysin toisenlaiset. Alusta asti työnantaja teki kompastuskiven yliopistojen palkkausjärjestelmästä. Työntekijöiden neuvottelujärjestönä toiminut Julkisalan Koulutetut mainitsi jo aiemmassa tiedotteessaan, miten Sivistystyönantajien tavoite oli suurempi saneluvalta palkanmuodostuksessa. Kyse oli yliopistojen palkkausjärjestelmän henkilökohtaisesta palkanosasta, jonka askelmia sovelletaan jo tätä nykyä usein kyseenalaisesti. Työnantajan vaatimukset henkiosan taulukosta luopumisesta ja palkanosan yksipuolisesta sanelemisesta, jotka ajan hengen mukaisesti esitettiin “joustavoittamisena” olisivat merkinneet tilanteen muuttamista pahempaan suuntaan ja mahdollisesti sen pysyvää institutionalisoitumista; yhdistettynä paikalliseen sopimiseen tämä olisi synnyttänyt mahdottoman tilanteen, jossa jokaisella yliopistolla olisi ollut oma, työnantajan yksipuolisesti sanelema palkkajärjestelmä. Työnantajaosapuolen aloittama kiista venytti neuvotteluja alusta asti, ja sekä tiedotteista että nykyajalle ominaiseen tapaan sosiaalisessa mediassa käydystä kuittailusta voi havaita, miten Sivistystyönantajilla oli hetkittäin hienoisia vaikeuksia ylipäätään tunnustaa yliopiston työntekijäosapuolta tasaveroiseksi neuvottelukumppaniksi.

Työtaistelujen poliittisuus on asia, joka viime aikoina on herättänyt päivittelyä keltaisessa lehdistössä ja valveutuneissa kansalaisissa. Julkisessa keskustelussa vallitsee erikoinen tilanne, jossa kulloinkin istuva hallitus toteuttaa omaa mitä suurimmassa määrin aatteellista ja poliittista linjaansa, joka kuitenkin mielletään vain välttämättömiksi hallinnollisiksi toimenpiteiksi; sen sijaan kansalaisyhteiskunnan vastustus tai protesti valtiovallan toimia kohtaan tuomitaan nimenomaan “poliittisuutensa” vuoksi.  Helsingin yliopiston tänään antama lakkovaroitus ja muilla yliopistoilla korotettu työtaisteluvalmius ei ole luonteeltaan poliittinen sikäli, että se olisi kytköksissä puoluepolitiikkaan; se on kuitenkin eittämättä poliittinen sikäli, että kyse on viime kädessä vallasta ja joukkovoiman käytöstä yhteiskunnan kannalta merkittävän instituution sisällä. Sen lisäksi on odotettavissa, että työtaistelutoimien lähestyessä purkautuu yleinen turhautuneisuus yliopistosektoriin viime vuosien aikana kohdistuneisiin toimenpiteisiin — toisin sanoen maan sivistyspolitiikkaan, sikäli kun harjoitettuja toimia sivistyspolitiikaksi voi kutsua.

Yliopistoihin viime vuosina kohdistuneita toimenpiteitä ei voi liioitella. Suomen valtiojohto alkoi alasajaa sivistysinstituutioitaan jo edellisten hallitusten kaudella, mutta tällä hetkellä istuvan hallituksen ensimmäisenä vuotena yliopistojen perusrahoitukseen kohdistettiin 75 miljoonan leikkaukset, samalla kun tutkimusta leikattiin 10 miljoonalla eurolla. Myöhemmissä näennäisissä kompensaatioissa ilmeni rahoituksen lisääntynyt poliittinen kontrolli, ja Tampere3-prosessin myötä heräsivät kysymykset rahoituksen käyttämisestä kiristysvälineenä. Perusrahoituksesta leikkaamisen seuraukset olivat rajut, ja Helsingin yliopistossa koettiin nopeasti ennennäkemätön irtisanomisaalto, poikkeuksellisen kovien yt-neuvottelujen jälkeen. Opetus- ja kulttuuriministeriön linjauksissa painottui entistä voimakkaammin yliopistojen julkisen pääomittamisen sitominen niiden kykyyn hankkia yksityistä rahoitusta, eräänlaisen startup-reformin merkeissä. Samalla lisääntyivät myös paineet yliopistojen suurempaan keskittämiseen. Teknologiateollisuus oli jo ennen vaaleja esittänyt mielipiteenään, että puolet maan yliopistoista voitaisiin sulkea, ja opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen säesti vaalien jälkeen näkemystä toteamalla tahdikkaammin, että “yliopistojen määrä voisi edelleenkin laskea”. Tampere3-prosessissa tämä yhdistämisprosessi ja yksityisen rahoituksen omaksuminen suuntaviitaksi kärjistyivät omintakeisesti Teknologiateollisuus ry:n suorittamana nurkanvaltauksena muuten yhä julkisrahoitteisessa instituutiossa; tämän seuraukset puolestaan purkautuivat viime viikon aikana yliopistolain kannalta kyseenalaisen johtosäännön asettamisena. Opetusministeriön suhtautuminen yliopistoihin on ollut lievästi sanoen ambivalentti. Toisaalta hallitus on julistanut “normitalkoita” ja liiallisen hallinnon purkua, mutta toisaalta ministeriö on pyrkinyt säätelemään yliopistoja yhä enemmän ja ladellut normia normin perään yrittäessään luoda selvät standardit nopeiden voittojen bulkkitutkimukselle. Asiaan ovat kuuluneet myös ministeritasolta laaditut holhoavat paimenkirjeet yliopistolaisille sekä pääministerin jo surullisenkuuluisat tuhahdukset “kaiken maailman dosenteista”. Taloudellista kurjistamislinjaa on täydennetty rakenteellisella rapauttamisella ja kaupan päälle vielä suorilla loukkauksilla.

Tiedotusvälineiden asenne on ollut oma lukunsa. Kotimainen lehdistö on toisaalta nostanut kiitettävästi yliopistoleikkaukset ja niiden seuraukset valokeilaan — tässä kohtaa tosin ensisijainen tunnustus kuuluu Tieteentekijöiden liitolle ja Professoriliitolle, jotka ovat aktiivisesti viitsineet neuvoa journalisteja tässä asiassa — mutta medioissa on näkynyt myös ulostuloja, joissa päätoimittajat ja kolumnistit ovat auliisti asettuneet vallan puolelle sen paremmin sivistystä tai sivistysinstituutiota ajattelematta. Iltalehti päätti pari vuotta sitten pääkirjoituksessaan käyttää puheenvuoron siitä, miten yliopistoverkkoa voisi karsia entisestään ja satsata “koulutusvientiin”; tällä hetkellä olisi kiinnostavaa kuulla, miten unelmia koulutusviennistä edistetään muuttamalla suomalaiset yliopistot henkilöstön kehnommilla työehdoilla entistä huonommiksi työpaikoiksi. Talouselämä-lehti päätti aikoinaan julkaista artikkelin, jossa sitovasti todistettiin yliopistoväen nurisevan turhasta, jokseenkin luovalla numeroiden esittämisellä. Ajatuspaja e2:n pomo Karina Jutila päätti pelata vielä kovemmilla korteilla ja haukkui Aamulehden sivuilla yliopistoleikkauksia kritisoineet tahot varmuuden vuoksi “vasemmistoradikaaleiksi”, nostaen samalla jalustalle pyyteettömästi kirjastoissa ja kansalaisopistoissa työskentelevät osaansa alistuvat puurtajat; kyse oli perinteisestä kuvitelmasta kuuliaisisista maaorjista, jotka pysyvät vaiti samalla kun kuona kuohuu. Ilta-Sanomien aina ihailtava Ulla Appelsin melttosi siitä, miten aivovuodon symboliksi muotoutunut professori Jaakko Hämeen-Anttila “ei ollut noussut barrikadeille silloin kun varuskuntia suljettiin ja liikkuva poliisi lopetettiin”, vaikka pelkästään Helsingin yliopiston irtisanomisten yhteydessä potkittiin ulos kolminkertainen määrä väkeä puolustusvoimien lopullisiin irtisanomisiin verrattuna. Parhaimpaan suoritukseen ylsi luultavasti Helsingin Sanomat moralisoidessaan yliopistoväkeä siitä, miten nämä vaikenevat Turkin tilanteesta, vaikka Suomen yliopistot ovat suoneet turvapaikan maanpakoon lähteneille turkkilaisille tutkijoille ja hoitaneet tässä suhteessa tonttinsa verrattomasti paremmin kuin valtio.

Viesti on joka tapauksessa tullut kautta linjan selväksi viimeisen muutaman vuoden aikana. Yliopistoväki valittaa turhasta. Yliopistoväki ei välitä muista kuin itsestään. Yliopistoväki yrittää tehdä politiikkaa omalla asiallaan. Yliopistoväki on menettänyt kosketuksen muuhun maailmaan ja tavalliseen kansaan. Yliopistoväki ei ymmärrä talouden ja hallinnon lainalaisuuksia. Tästä huolimatta yliopistoväen pitää tuottaa innovaatioita ja vielä enemmän innovaatioita, perustutkimuksen kustannuksella ja tarvittaessa huonommilla työehdoilla. Samaan aikaan kyselyissä ja tutkimuksissa on todettu yliopiston muuttuneen jo nyt entistä huonommaksi työpaikaksi, aivovuoto on kiihtynyt ja tohtorityöttömyys lisääntynyt. Yliopistoilla on kiistatta omat sisäsyntyiset ongelmansa ja instituution kulttuurista kumpuavat vikansa; mutta nykyisestä tilanteesta suurin vastuu lankeaa tällä kertaa ulkopuolisille tahoille. Työnantajapuolen piittaamaton menettely työehtosopimusneuvotteluissa selittyneekin paljolti juuri yllämainitulla yleisellä ilmapiirillä. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että työnantajapuoli on muutamista median edustajista poiketen ainakin ymmärtänyt yliopistosektorilla vallitsevan ahdingon, ellei muuten niin käyttääkseen sitä verukkeena; yliopistojen kehnoon taloudelliseen tilanteeseen on heidän taholtaan tavan takaa vedottu työehtosopimusneuvotteluissa. Ymmärrys tässä asiassa on yhteinen, mutta se ei selitä, minkä vuoksi myös kustannusneutraalit aloitteet ovat saaneet työnantajapuolelta tylyn vastaanoton. Mahdollisia syitä voinee etsiä maan hallituksesta, joka on tehnyt tiettäväksi, että työmarkkinoille “ei aiota ostaa rauhaa valtion rahoilla”. Tulevaisuudessa hallintohistorian tutkijat voivat miettiä sen prosessin yksityiskohtia, joka on johtanut nykytilanteeseen; tässä hetkessä yliopistosektorilla toimivat tutkijat joutuvat elämään näiden seurausten keskellä.

Viime kädessä kyse on sivistyksestä. Suomalainen yliopistolaitos on kaiken ylläkuvaillun seurauksena ajautunut tienhaaraan, jossa valittavana on sivistysinstituution sysääminen uuteen kurjistumiskierteeseen tai tämän kehityksen katkaiseminen. Kuten professori Jaana Hallamaa vastikään kirjoitti, yliopistoväki on äärimmäisen sitoutunutta työhönsä, ja kyseessä on mitä suurimmassa määrin kutsumusammatti. Toistaiseksi tämä sitoutuminen on mahdollistanut kovemman kiristämisen yliopistosektorilla, kuten kutsumusammattien kohdalla usein käy; mutta sama sitoutuminen ja sama vannoutuneisuus merkitsevät myös sitä, että kriittisessä pisteessä yliopistolaiset ymmärtävät omien työolojensa todistavan osaltaan sivistysinstituution yleisestä tilasta. Itse kukin on viime kädessä aina valmis kamppailemaan puolustaakseen vakaumustaan, ja yliopistoväelle tämä vakaumus on heidän mahdollisuutensa tehdä tutkimusta ja tuottaa sivistystä. Se asenne, jota nyt on työnantajaosapuolen taholta neuvottelupöydässä osoitettu, yksiselitteisesti vaarantaa nämä mahdollisuudet. Näissä oloissa mahdollinen työtaistelu ei ole pelkästään neuvottelutaktinen toimenpide, vaan se on kamppailua sivistysinstituution puolesta. Kysymys on ennen muuta periaatteellinen.

Työtaistelua ei tarvitse toteuttaa. Viime kädessä se on työnantajapuolesta itsestään kiinni. Ainoa, mitä tarvitaan, on asennemuutos. Yliopistoväellä on periaatteensa ja vakaumuksensa, ja halu puolustaa sivistysinstituutiota. “Opetusta, tutkimusta ja luovuutta” iskulauseessaan korostavien Sivistystyönantajien olisi syytä löytää itsestään samat ominaisuudet. Siinä samalla he voisivat näyttää esimerkkiä myös valtiovallalle ja yhteiskunnalle yleisemminkin.

Advertisements
This entry was posted in Yleinen, Yliopisto and tagged , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s