Talvisota ja Suomi, 30.11.2019

Talvisodan syttymisestä tulee tänään, 30.11.2019, kuluneeksi tasan 80 vuotta. Aivan kuten viime vuonna kansalaissodan satavuotisten aikana, myös tällä kertaa historiallisesti tärkeä konflikti on näkynyt tiedotusvälineiden tarjonnassa. Kuten aina, monin paikoin nämä median sekalaiset välähdykset eivät niinkään kerro meille kahdeksan vuosikymmenen takaisesta Suomen ja Neuvostoliiton välisestä kamppailusta, vaan sen sijaan ne ovat läpileikkaus omasta ajastamme.

Olen käsitellyt talvisotaa kahdessa teoksessa. Esikoiskirjani Haavoitettu ritari sivusi jääkärieversti Eino Polónin elämänvaiheiden kautta Taipaleen taistelua, enimmäkseen keskisuomalaisesta näkökulmasta. Vuonna 2017 kirjoittamani Summan tarina oli kattava tutkimus talvisodan ratkaisuksi kääntyneestä Summan taistelusta. Saatan olla näin ollen puolueellinen kommentoija todetessani, että talvisodasta ei voi mielestäni kirjoittaa liikaa. Kyseessä on ehkä eräs Suomen historian perusteellisimmin tutkituista muutamasta kuukaudesta, mutta nimenomaan sen vuoksi on syytä tarkastella erityisen huolellisesti, miten ja kuinka sotaa kulloinkin käsitellään. Lisäksi viime aikoina talvisota on jälleen hetkellisesti jäänyt taka-alalle. Akateeminen historiankirjoitus on keskittynyt halukkaasti jatkosotaan, ja kovimmat skismat, jotka toisinaan yltyvät nyttemmin polarisoituneissa poliittisissa oloissamme myös kulttuuritaisteluiksi, käydään nimenomaan jatkosodasta. Pinnalla ovat olleet säännöllisesti erillissota-debatti, ihmisluovutukset, kysymys vuoden 1944 teloituksista ja viimeisimpänä suomalaisten SS-miesten toiminta.

Talvisota on harvemmin moisen peitsen taittamisen kohteena. Sota kiinnostaa, mutta korkean julkisuusarvon kulttuurikamppailuja siitä ei käydä. Korkeintaan satunnainen filosofi saattaa ujosti uskaltautua esittämään episteemisessä hengessä kysymyksen siitä, olisiko sota ollut kenties sittenkin mahdollista välttää? Tämä kysymys kuuluu poliittisen historian piiriin, enkä aio käsitellä sitä tässä. Omaa alaani on enemmänkin sodan sosiaali- ja kulttuurihistoria, ja tässä hengessä kirjoitan tässä muutaman sanan siitä, miten tämä kahdeksankymmenen vuoden takainen sota, jossa äidinpuoleinen isoisäni kaatui, on eteemme nyt avautunut.

 

Tabloidit ja arktinen Cannae

Printtimediassa ovat Suomen sodat olleet jo pitkään iltapäivälehtien julkaisemien teemanumeroiden ykkösaihe. Kuvaan sopii, että iltapäivälehdet ovat jopa kinastelleet keskenään yksinoikeudestaan historiajulkaisujen brändiin. Ajatus historiasta siistinä tabloidikokoon paketoituna mediatalon tuotemerkkinä herättää tietysti omanlaisiaan mielleyhtymiä, mutta historiantutkijan on ehkä sittenkin syytä olla pelkästään tyytyväinen popularisoinnista. Tänä vuonna ilmestynyt Ilta-Sanomien talvisotajulkaisu haastatteli itsellenikin tutuksi tullutta Summan taistelun veteraani Martti Mäkistä ja noteerasi siinä samalla myös oman yllämainitun kahden vuoden takaisen teokseni mainitusta talvisodan ratkaisutaistelusta.

Ilta-Sanomien yleisötilaisuus 21. marraskuuta jätti Kannaksen taistelut hieman vähemmälle huomiolle. Osasyy tähän oli tutkijavieraaksi päätynyt valtakunnan hovihistorioitsija Teemu Keskisarja, joka käsitteli tapansa mukaan omien teostensa aiheina olleita Laatokan pohjoispuolella käytyjä Tolvajärven ja Raatteen tien taisteluja. Välittynyt kuva siirsi perspektiivin pois Kannaksen pääpuolustuslinjalta ja lujitti tahattomasti tai tahallisesti myyttiä lumisilla korpitaipaleilla käydyistä mottitaisteluista, joissa Suomen tulevaisuus oli vaakalaudalla. Keskisarjan muistelut siitä, miten “Suomen kohtalo ratkaistiin runonlaulajien erämaassa” sekä keskustelussa esitetyt rinnastukset Cannaen ja Thermopylain taisteluihin loivat sinänsä merkittäville yhteenotoille kerrassaan ylivertaista auraa. Tolvajärvellä kunnostautuneiden Aaro Pajarin joukkojen osoittama “julmettu hyökkäyshenki” puolestaan nousi taas esille ainutkertaisena esimerkkinä suomalaisesta vastaiskusta. Retoriikan tasolla haastattelu heitti modernin sodan ylle muinaisaikojen hohdetta, ja taistelujen historiallista painoarvoa alleviivasi Keskisarjan itsevarma toteamus “jos Suomi olisi hävinnyt Tolvajärvellä, talvisodan seuraavien taistelujen lopputulos olisi ollut toinen”. Raatteen tie ja Tolvajärvi eivät enää olleet vain menestyksekkäitä voittoja, vaan peräti kiinnekohtia, joille sodan kulku oli alisteinen.

Keskisarjan teoksia mitenkään väheksymättä uppoutuminen erämaasotaan jättää talvisodan rintamakokemuksen yleiskuvan väkisinkin puutteelliseksi. Neuvostoarmeijan 44. divisioonan tuhoaminen Raatteen tien korvessa käydyssä mottitaistelussa oli sinänsä kiehtova sotatoimi, mutta pulmana alkaa olla yksittäisen taistelun alituinen nouseminen ikään kuin tyyppiesimerkiksi koko sodasta. Paisuttelun riski on olemassa, etenkin kun Raatteen tien legenda on saanut viime vuosina lisäpontta myös sarjakuvataiteesta. Painotus jättää ennen muuta pahasti katveeseensa joulukuun aikana Karjalankannaksen pääpuolustuslinjalla käydyn mittavan, modernin materiaalitaistelun, jossa keskiössä olivat suhteellisen vahvat tukikohdat, vihollisen panssari- ja ilmaylivoima, molemmilla lohkoilla massiivinen tykkituli ja Taipaleessa vieläpä vihollisen maihinnousuyritykset suomalaisten sivustaan. Nämä olivat uudenaikaista suursotaa Suomen kamaralla; kenties vähemmän romanttisia kuin kairojen katveessa käydyt saarrostustaistelut, mutta on vaikea ajatella niiden jäävän vertailussa toiselle sijalle.

Haastatteluissaan Keskisarja on toistuvasti huomauttanut, miten uskomus sodan rajoittumisesta Karjalankannakselle osoittautui vääräksi Neuvostoliiton hyökätessä koko itärajan pituudelta. Tämä pitää paikkansa, mutta siitä huolimatta sodan polttopiste oli lopulta Kannaksella, jonne molemmat osapuolet keskittivät ylivoimaisesti suurimman osan voimavaroistaan, ja johon neuvostoarmeija kohdisti suurimman moukariniskunsa. Kannaksella Suomen sodanjohto teki myös kohtalokkaimmat virhelaskelmansa, mistä esimerkiksi käy 23.12. toteutettu toisen armeijakunnan vastahyökkäys, joka epäonnistui järkyttävällä tavalla ja kääntyi talvisodan siihen asti verisimmäksi päiväksi. Jätän muiden arvailtavaksi syyt siihen, miksi Pajarin rynnäkkö Tolvajärvellä toistuu populaareissa annaaleissa alituiseen, kun taas pirkka-hämäläisten ja satakuntalaisten sotilaiden “hölmöntölmäykseksi” ristimä jouluaaton aaton offensiivi ei kirvoita kanteleita vastaavanlaiseen helskyttelyyn.

Tolvajärven ja Raatteen tien tarinat kertautuivat myös 29.11. Yleisradion tekemässä haastattelussa. “Sissitaktiikan” ja “maastontuntemuksen” painottamassa erämaasodan legendassa oli tässä kohtaa väkisinkin myös populistisen myytin sävy, etenkin kun samalla mukaan ujutettiin ajatus YYA-kauden “valheellisesta” historiankirjoituksesta ja kryptinen lausahdus siitä, miten “tänä päivänä on jossain määrin sallittua paritella kommunismin kanssa”. Kyse on sekä historiografisesta että tämän päivän politiikkaan iskevästä vahvasta väitteestä, joka ikävä kyllä jäi vaille kunnollisia esimerkkejä. Pitää paikkansa, että vuoden 1945 jälkeisenä aikana käsitys talvisodasta oli kommunistien ja kansandemokraattien keskuudessa jokseenkin kummallinen — muun muassa vuonna 1960 Kansan Uutiset vertasi Otto Wille Kuusisen marionettihallitusta Norjan pakolaishallitukseen — mutta kotimaista historiankirjoitusta jotenkin laajemmin sävyttäneenä ilmiönä tuolloisessa veteraanimarssien Suomessa tätä on vaikea pitää.

Ajatus väärennetystä menneisyydestä on silti omiaan hivelemään tiettyjä tahoja. Tämä asenne on ollut yksi pohjavire uuspatriotismiksi kutsutussa suuntauksessa, joka alkoi lyödä läpi vuoden 1989 jälkeen ja on nyt vallinnut kolmisenkymmentä vuotta. Alun alkaen tällä oli kiistatta pohjansa Neuvostoliiton viime vuosien suojasään ja lopullisen romahtamisen synnyttämässä tilanteessa, jonka mahdollistama avoimuus muun muassa elvytti Suomessa suojeluskunta- ja lottaperinteen. Samalla tämä ilmapiirin muutos osui kuitenkin myös vaiheeseen, jolloin viimeisetkin suomalaiset rintamamiehet alkoivat vetäytyä aktiivisesta työelämästä ja yhteiskunnallisista tehtävistä, ja nuoremmat ikäluokat ottivat puhevallan. Tällä sukupolvenvaihdoksella on ollut valitettavat vaikutuksensa, ja viimeisimmässä kehitysvaiheessaan, joka on heijastunut myös maan politiikkaan, uuspatriotismia voisi kutsua jo kioskipatriotismiksi. Tutkimusaiheistaan selvästi vilpittömän innostunut Keskisarja alkaa omassa itseilmaisussaan ikävä kyllä aika ajoin tavoitella näitä sfäärejä.

 

Pohjantähden kansalaissota ja pohjalainen talvisota

Samaisen uuspatriotismin alkuvaiheeseen osuu myös vuonna 1989 valkokankaat valloittanut Pekka Parikan ohjaama ja Antti Tuurin kirjaan pohjaava Talvisota-elokuva, joka oli Ilta-Sanomien yleisötilaisuuden toisena aiheena. Tuurin romaani ja Parikan elokuva eivät ole kioskitavaraa, vaan täyden kunnioituksen ansaitsevia merkittävää historianvaihetta taideteoksia, ja niiden kautta Kannaksen suurtaistelut saivat osakseen edes jonkin verran huomiota muuten erämaasotaa estradille nostaneessa sessiossa.

Talvisodan pulma on silti yhtä lailla se, että se tarjoaa sotaan rajallisen tulokulman, mistä olen maininnut ennenkin. Tarina keskittyy Taipaleen taisteluun osallistuneeseen Matti Laurilan JR 23:n yhteen pataljoonaan. Koska sodan aikana kokonaiset rykmentit koottiin alueellisesti, tämä merkitsee perspektiivin painottumista maakunnallisesti — ja tämä maakunta on Etelä-Pohjanmaa, jota Tuuri on kuvannut romaaneissaan taidokkaasti ja synnyinseudulleen kunniaa tehden. Tämä kuitenkin synnyttää myös ristiriidan. Koska talvisota on yhä edelleen osa kansallista historiaa — ja Ilta-Sanomien järjestämän tilaisuuden kaltaiset esitykset on varta vasten suunniteltu lujittamaan tätä sodan asemaa suuressa kansallisessa kertomuksessa — niin alueellisesta näkökulmasta tulee väistämättä kansallinen näkökulma, etenkin kun kirja ja elokuva viittaavat jo otsikkonsa tasolla sotaan kokonaisuudessaan. Parikan elokuva on todennäköisesti näyttäytynyt parillekin sukupolvelle ikään kuin yleisenä otoksena talvisodasta ja samalla sotaaedeltäneen ajan Suomesta ylipäätään.

Tämä ei ole aivan merkityksetöntä. Kansalaissodan satavuotisten yhteydessä saimme toistuvasti kuulla, miten Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-trilogia oli suorastaan “harhaanjohtava” ottaessaan päähenkilöikseen torppariperheen. Kolumneissa ruodittiin jopa rintamalla kaatuneiden torpparien lukumäärää pyrkimyksenä todistaa Linnan romaanin lähtökohdat peräti vakavalla tavalla erheellisiksi, siitäkin huolimatta, että opinnäytteiden valossa Linnan kotiseudulla Urjalassa torpparien osuus punakaartissa oli huomattavan korkea. Pentinkulman eräänä esikuvana olleesta Honkolan kylästä punakaartin torpparit eivät tosin päätyneet rintamataisteluihin, mutta romaani maalasi kuitenkin historiallisestikin suhteellisen pätevän kaunokirjallisen kuvan Hämeen kartanoseudun tapahtumista vuonna 1918, ja impressionistisenakin käytti autenttisia värejä. Risto Volanen, Vesa Vares, Lasse Lehtinen ja muutama muu keskittivätkin moitteensa nimenomaan siihen, ettei Linnan teos antanut riittävän kattavaa yleiskuvaa vuodesta 1918, ja yhden yksittäisen romaanin oli annettu hallita liiaksi kansalaissotaan liittyviä historiakäsitystä. Romaani siis ei ollut kansallisesti kyllin edustava.

Tuurin kirjoittama ja Parikan ohjaama Talvisota kertoo miehistä, joiden kotiseutu on valkoisen Suomen kantava maakunta. Elokuvassa puhutaan “vapaussodan käyneistä miehistä”, lauletaan Vilppulan urhojen muistolle -marssia, viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja esitetään varsin tarkka kuva eteläisestä Pohjanmaasta juuri sellaisena kuin se oli vuoteen 1939 mennessä. Elokuvan miehet lähtevät sotaan laajojen lakeuksien maaseudun neitseellisestä Arkadiasta, polvistuvat ehtoollisen ääreen korostetun hartaasti ja pysäyttävät puna-armeijan Taipaleen taistelussa. Kyseessä on täydellinen, hieno, suorastaan ihailtava tiettyyn maakuntaan ja sen miehiin keskittyvä ja vankasti tapahtuneeseen historiaan ankkuroitu tarina. Mutta mikäli noudattaisimme samoja kriteerejä, joilla Linnan romaania arvosteltiin viime vuonna, miten tarkka kuva tämä olisi tuon ajan Suomesta?

Etäämmällä läntisellä Kannaksella Summaa puolustivat 5. ja 3. Divisioonan hämäläiset, varsinaissuomalaiset ja satakuntalaiset sotilaat. He lähtivät sotaan tehdasyhteisöistä, satamakaupungeista ja puutarhakauppaloista; heidän taustansa saattoi hyvin usein olla työväenliike ja heidän muistonsa vuodesta 1918 olivat tätä myöten kokonaan toisenlaiset; ja sekä poliittiselta katsannoltaan että hengenelämältään he edustivat monitahoisempaa ja modernimpaa, mutta myös polarisoituneempaa osaa tästä maasta ja kansakunnasta. Vielä loitommalla, Uudenkirkon alueella Kannaksen lounaisosissa, taistelivat helsinkiläiset 4. Divisioonan miehet, joista monet olivat kaupunkiyhteiskunnan kasvatteja maatalousvaltaisessa maassa. Kannaksen kurimuksessa taistelivat totta kai myös maamme molemmat kieliryhmät. Hyvin äkkiä huomaamme, etteivät Tuurin ja Parikan pohjalaiset soturit tarjoa kovinkaan edustavaa läpileikkausta oman aikansa Suomesta, tai ainakin paljon jää kertomatta. Raatteen tien ja Laurilan rykmentin nostaminen populaarihistorian keskiöön määrittää oudolla tavalla koko sotaa, ja siinä samalla väistämättä koko sodanaikaista Suomea, kainuulaisten ja eteläpohjalaisten sotakokemuksen kautta.

Romaanin ja elokuvan ei tietysti tarvitsekaan tarjota tällaista läpileikkausta; maakunnallinen perspektiivi on enemmän kuin riittävä, oma tärkeä lisänsä paletissa. Kansallinen historia ajatuksena on ylipäätään epämukava Prokrusteen vuode, johon ahtautumalla pahimmillaan voimme tulla tärvelleeksi maamme kaiken alueellisen ja maakunnallisen vivahteikkuuden. Tämän vivahteikkuuden ymmärtäminen myös auttaa meitä käsittämään sen, ettei 1900-luvun alun Suomi suinkaan ollut “yhtenäiskulttuuri”, ei sosiaalisesti eikä liioin alueellisten ominaispiirteittensä puolesta.

En siis millään muotoa sano, että Tuurin teos pitäisi altistaa vastaavanlaiselle kritiikille, jolla Linnaa piiskattiin viime vuonna, sillä tuolloinen suominta oli enimmäkseen täysin päätöntä, ja omasta puolestani arvostan molempia kirjailijoita ja pidän heidän romaaneistaan. Mutta mikäli niin haluaisi tehdä, perusteita kommentteihin yhdelle romaanille annetusta liian vallitsevasta roolista tietyn historianvaiheen käsittelyssä riittäisi. Se, että vuoden 1918 kohdalla näitä moitteita kaunokirjallisuutta kohtaan esitettiin yhden kirjailijan osalta varsin halukkaasti, mutta vuosien 1939-1940 kohdalla ne loistavat poissaolollaan, on kenties sekin yksi osoitus edellämainitun uuspatriotismin omintakeisista sävyistä.

 

Sodan henki ja sodan perintö?

Talvisota-romaanin ja elokuvan eteläpohjalainen painotus vaikuttaa myös sodan asemoimiseen historiallisella aikajänteellä. Rykmentinkomentaja Laurilan puheissa ja sotaporukassa mukana olevien vanhempien vapaussoturien kautta sodasta tulee ikään kuin vuosina 1917-1918 syntyneen itsenäisen valkoisen Suomen viimeinen taistelu, kaiken siihenastisen historian kulminaatiopiste. Se on yksi tapa tarkastella sotaa; mutta yhtä lailla talvisodan voi nähdä kehtona ja aihiona sotienjälkeiselle Suomelle, modernin Suomen lähtölaukauksena. Sodan aikana ajatus “kansakunnan uudesta syntytarinasta” oli vahva, ja myös tässä oli kyseessä varta vasten rakennettu uusi genesis, joten sen kanssa on syytä olla yhtä lailla varovainen. Ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö sota tosiaan olisi muovannut Suomea uudeksi.

Kirjoittaessani omaa tutkimustani Summan taistelusta itselleni avautui maisema omalta kotiseutultani; läntisen ja eteläisen Suomen teollisuuspaikkakuntien työläissotilaiden ja maaseudun suojeluskuntalaisten rintamalla tapahtuneesta kanssakäymisestä ja kahden hyvin erilaisen, vain parisenkymmentä vuotta aiemmin veristä kansalaissotaa käyneen Suomen vuorovaikutuksesta. Tutkijan silmä osin hänen omaa sukuhistoriaansa koskevassa asiassa on totta kai aina subjektiivinen, mutta tapaustutkimuksena Summan taistelu näyttäytyy yhtenä askelmana kohti sotienjälkeistä suomalaista yhteiskuntaa, jota sävyttivät kompromissit ja konsensus. Taisteluhautojen selviytymiskertomuksessa ovat mukana luokkatietoiset työmiehet, kotiseutuhenkinen viljelijäväestö, keskiluokkaiset reservi- ja kadettiupseerit ja karskit jääkärikomentajat. Samalla tuli selväksi, ettei “talvisodan henki” missään nimessä tarkoittanut poliittisten erimielisyyksien hautaamista, kuten nykyään liian usein ymmärretään; päinvastoin se tarkoitti näiden eriävyyksien kohtaamista ja niiden avointa tunnustamista. Kompromisseja ei voi ylipäätään olla, ellei toisen osapuolen lähtökohtia hyväksytä; ja talvisota oli eräs keskeinen vaihe maamme järjestäytyneen työväenliikkeen pitkässä emansipaatiossa.

Tässä mielessä talvisota oli sota, joka lujitti Suomen aseman moniarvoisena, monisävyisenä demokratiana, mikä pohjusti osaltaan tietä sopimusyhteiskunnalle. Tuomas Tepora on omalla tahollaan käsitellyt talvisodan aikaisia tuntemuksia perusteellisesti, aina työmarkkinajärjestöjen lähenemisestä ja vuoden 1940 tammikuun kihlauksesta välirauhan aikaiseen työväenlippujen julkisen käyttökiellon kumoamiseen, joka toteutettiin vastineeksi “kaiken sen jälkeen mitä työväenluokka on antanut ja kantanut.” Sodanaikainen ja sodanjälkeinen läheneminen ei ollut kitkatonta eikä välttämättä mitenkään helppoa osallisille, mutta sitä myöten saavutukset olivat myös varsin konkreettisia. Talvisota antoi suomalaisen työväenliikkeen demokratiaan sitoutuneelle osalle itseluottamusta ja myös myönteisen kiintopisteen, jonka turvin oli mahdollista selvitä vuosien 1941-1944 jatkosodan kiusallisesta välikädestä ja lopullista tappiota seuranneista vaaran vuosista.

Aiempaa, jo vuodesta 1918 alkaen suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa käynnissä ollutta sovintoon pyrkinyttä kehitystä, josta muun muassa Kati Katajisto on kirjoittanut, ei pidä tässä tarkastelussa sivuuttaa, jos kohta 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolainen reaktio jarrutti tätä pahemman kerran. Oma ongelmansa voi silti syntyä, jos “talvisodan henki” esitetään jonain, mikä oli jo sodan syttyessä käytännössä ennaltamäärätty. Kahdessa yllämainitussa haastattelussaan Teemu Keskisarja nimesi talvisodan aikaisen vastarinnan taustaksi 1920- ja 1930-luvun Suomen “loistavat sosiaaliset reformit”, etenkin Lex Kallion, ja huimasti kohonneen elintason. Huolettomat lausahdukset voivat helposti luoda vaikutelman, että sodan syttyessä suomalainen sopimusyhteiskunta olisi ollut jo valmis. Tosiasiassa sitä rakennettiin vielä sodan aikanakin.

Hyvinvointivaltio, laveasti ymmärrettynä, on julkisessa keskustelussa aika ajoin nostettu talvisotaa merkityksellisemmäksi tekijäksi. Vastakkainasettelu on raflaavaa ja tarpeetonta, sillä sota-ajan kansalaisyhteiskunnan vaiheita on mahdotonta erottaa hyvinvointivaltion kehittymisestä. Totta on, että talvisota myös osin katkaisi vuonna 1937 käynnistyneen lainsäädäntötyön, ja erinäisiä terveydenhoitoon liittyviä lakeja oli pakko lykätä sodan vuoksi. Toisaalta sota lisäsi painetta perhepolitiikkaan ennennäkemättömällä tavalla, ja kuten muun muassa Helene Laurent on huomauttanut, vuosien 1940-1941 välirauhan aikana imeväiskuolleisuus laski 8,8% osuudesta siihen asti alhaisimpaan 5,9% lukemaan. Mitenkään nopeana kehitystä ei voi pitää, kun pitää mielessä, miten sairausvakuutuslaki säädettiin Suomessa vasta 1964, jälkijunassa muuhun Eurooppaan verrattuna. Sota-ajan mielialat vaikuttivat kuitenkin osaltaan yhteiskunnan muuttuvaan rooliin kansalaistensa hyvinvoinnin osalta.

Politikointiin sortumisen uhallankin tätä yhä uhanalaisemmaksi muuttunutta saavutusta olisi syytä pitää yhtenä sotasukupolven keskeisenä perintönä. Mikäli talvisodalla on tänä päivänä merkityksensä, se merkitys on uskoakseni niissä pysyvissä vaikutuksissa siihen yhteiskuntaan, jossa monet meistä ovat varttuneet. “Uuden sotahistorian” edustajat ovat toisinaan tahattomasti kasvattaneet historiallista etäisyyttä viime sotiin, ja aika ajoin sotakokemukseen on yhdistynyt pompa mortis, jossa tutkimussuuntauksen kriittisyys antaa tahattomasti sijaa paatokselle. Sotaa kokemattoman sukupolven on mahdotonta samastua talvisodan sukupolveen, mutta etäisyys ei ehkä sittenkään ole niin pitkä kuin luulisi. Talvisota oli modernia yhteiskuntaa muovannut moderni sota; ja sodassa kaikkine yllämainittuine vaikutuksineen on paljon sellaista, minkä voimme tunnistaa elävänä ja olemassaolevana, ei ainoastaan kadonneena ja kanonisoituna.

Se merkitys, mikä talvisodalla tänä päivänä on, ja mikä sillä toivottavasti on yhä jatkossakin, on vapaus. Yksilön, ajatuksen, toiminnan ja näkemyksen vapaus, siitä kumpuava moniarvoisuuden hyväksyntä; valmius tunnustaa maailmankatsomusten erilaisuus ja valmius nousta niiden yläpuolelle; sekä valmius pitää omista oikeuksistaan kiinni ja valmius myös suostua kompromissiin. Myös tässä perinnössä on omaa myyttistä hohtoaan; mutta nämä ovat asioita, jotka kiistattomasti toistuvat tutustuttaessa siihen sotaan, jonka Suomi kävi demokraattisena kansalaisyhteiskuntana vailla epäilystä taistelun oikeutuksesta. Tämä on perintö, joka on ajaton; ja samalla se on ennen muuta perintö, jonka säilyttäminen antaa sodan muistamiselle todellisen, velvoittavan sisällön.

 

 

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja historiantutkija Tampereen yliopistolta. Blogin lukijat totta kai tietävät tämän muutenkin.