Summan tarina ja talvisodan henki

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sivustolleni ilmaantunutta bibliografia-osuutta lueskelleet ovat jo huomanneetkin, että olen saanut valmiiksi uuden kirjan. Teoksen nimeksi tuli Summan tarina — talvisodan ratkaisutaistelun ihmiset ja historia, ja kuten nimestä voi arvata, kirja käsittelee Summan taistelua Suomen talvisodassa. Kirjahanke sai alkunsa syksyllä 2015, jolloin julkaisin myös tässä blogissani aineistopyynnön. Teoksen varsinainen syntytarina ulottuu kauemmaksi, ja koska kirja ilmestyy virallisesti muutaman kuukauden sisään — sen voi jo halutessaan tilata Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta — ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta jo nyt. Myöhäiskevät ja varhaiskesä, johon osuvat sopivasti kaatuneiden muistopäivä, helatorstai, helluntai ja puolustusvoimain lippujuhla, tekevät asiasta sopivan ajankohtaisen. Olen useamman kerran sanonutkin, että äidinpuoleinen isoisäni, 9./JR 9:n riveissä ryhmänjohtajana sotinut Matti Vikman, kaatui Summassa, ja mietiskelin jo kymmenisen vuotta sitten, olisiko mahdollista kirjoittaa mikrohistoriallinen kuvaus hänen viimeisistä päivistään sotapäiväkirjoja ja veteraanihaastatteluja hyödyntäen. Ajatus kokonaisesta kirjasta lähti liikkeelle tätä kautta. Halusin vaihteeksi kirjoittaa jotain henkilökohtaista.

Miten kirja sitten eroaa monista muista talvisotaa käsittelevistä historiateoksista? Sen verran mitä minulta on viime aikoina tätä kyselty — ja koska sotahistoriaa koskevissa keskusteluissa ihmiset ymmärtävät asiat aina paremmin jos ottaa esimerkkejä kulttuurista tai kirjallisuudesta — olen yleensä lähtenyt purkamaan tätä asiaa hyvin uudenaikaisesti erään takavuosina sosiaalisessa mediassa käymäni keskustelun kautta, jonka aiheena oli Pekka Parikan vanhan Talvisota-elokuvan uusintaesitys. Huomautin tuolloin, että leffa itse asiassa antaa yksinomaan Pohjanmaan maisemiin keskittyvänä varsin kapean kuvan vuoden 1939 Suomesta, vaikka sen nimi viittaa kuitenkin talvisotaan kokonaisuudessaan. Olen tästä maininnut ohimennen aiemminkin. Antti Tuurin kirjaan perustuva elokuva, joka keskittyy etupäässä Taipaleen taisteluihin itäisellä Kannaksella, viittaa otsikkonsa ja kuvauksensa tasolla talvisotaan selvästi kansallisena kokemuksena, mutta sen esittämä sotakokemus on maakunnallisesti omaleimaista ja erityislaatuista. Sellaisenaan se on lopulta vain yksi pieni kaistale kansakunnastamme sellaisena kuin se tuolloin oli. Elokuvassa valtaosa sotilaista on suojeluskuntalaisia, vääpeli ja muuan vanhempi reserviläinen ovat “vapaussodan käyneitä miehiä” (sic), dialogissa viitataan Mäntsälän kapinaan ja Amerikan-sukulaisiin, ja miesten kotiseutu välittyy näkyviimme vanhatestamentillisen järkähtämättömänä aavana lakeutena ja syvänä maalaismaisemana. Elokuva tarjoaa meille välähdyksen valkoisen Suomen pastoraalisesta, arkadialaisesta ja samalla enemmän tai vähemmän sosiaalisesti ja poliittisesti yhdenmukaisesta maisemasta, mikä tosiaan on verraten osuva hahmotelma tuon aikakauden eteläisestä Pohjanmaasta.

Summan taistelussa sotineet miehet olivat lähtöisin toisenlaisista oloista ja toisenlaisesta osasta maata. Summan rintamanosaa puolustivat enimmäkseen hämäläiset, satakuntalaiset ja varsinaissuomalaiset sotilaat. Näiden maakuntien asevelvolliset ja reserviläiset olivat lähtöisin kotimaansa suhteellisesti vauraimmilta, hyvinvoivilta ja teollistuneilta alueilta, ja hyvin monet komppaniat oli koottu tehdaspaikkakunnilta. Ensimmäisinä Summassa joulukuussa 1939 sotineen kantahämäläisen Jalkaväkirykmentti 15:n yksiköissä Jokioisten, Forssan ja Kalvolan miehet olivat kotoisin lanka-, tekstiili- ja lasitehtaiden ympärille rakentuneilta paikkakunnilta. Helmikuussa 1940 kovimpiin läpimurtotaisteluihin osallistuneen Pohjois-Hämeen suojeluskuntapiirin alueelta kootun Jalkaväkirykmentti 7:n komppanioiden nokialaiset, valkeakoskelaiset ja hämeenkyröläiset miehet olivat lähtöisin kumitehtaan ja paperitehtaiden hallitsemista yhteisöistä. Satakuntalaisen JR 8:n ja varsinaissuomalaisen JR 14:n porilaiset, raumalaiset ja turkulaiset sotilaat olivat länsisuomalaisten satama- ja teollisuuskaupunkien työmiehiä ja ammatinharjoittajia. Suomalaisen yhteiskunnan maatalousvaltaisuuden huomioiden Summassa sotineista miehistä huomattavan monet olivat teollistuneen maailman kasvatteja, tehdasyhteisöjen, puutarhakauppaloiden ja satamakaupunkien miehiä. He olivat modernin yhteiskunnan miehiä, ja heistä tuli modernin suurtaistelun sotilaita.

Tehdasyhteisöistä kootuissa komppanioissa oli vahva työväen edustus. Vuoden 1939 Suomessa tämä merkitsi käytännössä sitä, että huomattava osa Summan sotilaista oli lähtöisin alueilta, joissa sosialidemokraattisen puolueen asema oli hyvin vahva, ja joita parisenkymmentä vuotta aiemmin käyty kansalaissota oli koskettanut suhteellisesti voimakkaimmin. Maan vallankumouksellisimpia kaupunkeja olivat olleet Turku, Pori ja Tampere, ja sodan aikana sekä punainen että valkoinen terrori olivat osuneet suhteessa rajuimmin Hämeenkyrön, Tyrvään, Akaan ja Sääksmäen kaltaisiin paikkakuntiin. Nämä kaikki olivat Summan sotilaiden kotiseutuja. Ei ole mitenkään liian kärjistettyä todeta, että juuri Summan rintama, joka kaiken lisäksi oli pääpuolustuslinjan keskeisin alue, oli sotilaidensa alueellisen ja poliittisen taustan seurauksena se näyttämö, jossa kysymys niinsanotusta talvisodan hengestä asetettiin varsinaiseen tulikokeeseensa. Rintamalla tämä tapahtui monin tavoin. Sääksmäen ja Valkeakosken komppaniassa sikäläiseen suojeluskuntaan kuulunut luutnantti, joka oli ennen sotaa osallistunut Tampereella työväenliikkeen lippujen repimiseen vuoden 1933 SDP:n puoluekokouksen aikana, huomasi sodassa joutuneensa ammattiyhdistysaktiivin ja punakaartilaisperheen pojan esimieheksi, ja kummallakaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa toisiinsa. Hämeenkyrön komppaniassa päällikkönä oli reservinluutnantti, joka saavutti miestensä luottamuksen paljolti siksi, koska hän oli lähtöisin talollisperheestä, joka oli vuoden 1918 kokeneessa pitäjässä pyrkinyt alusta asti edistämään kansalaissovintoa. Lähteen lohkoa puolustaneet porilaiset työmiehet ja ulvilalaiset suojeluskuntalaiset löysivät niin ikään keskinäisen yhteishengen ankarissa oloissa syntyneen keskinäisen kunnioituksen kautta.

Tässä mielessä Summan taistelu on kiintoisa tutkimuskohde. Taistelu avaa näkymän siihen, miten paljonpuhuttu talvisodan henki muotoutui yksilötasolla, pääpuolustuslinjan taisteluhaudoissa, sotilaiden itsensä keskuudessa, ja miten sota täydellisti työväen emansipaation. Tässä suhteessa kirja on osin velkaa Tuomas Teporan teokselle Sodan henki, kaunis ja ruma. Talvisodan aikana vallinnut yhteishenki ei ollut itsestään selvä asia, ja sikäli kun se oli olemassa, sillä oli myös omat tekijänsä. Summassa, joka oli Viipurin portti ja Kannaksen taistelujen polttopiste, ja jossa sotilaat oli koottu niiltä Suomen seuduilta, joilla poliittinen vastakkainasettelu oli säilynyt voimakkaimpana, tämä oli ratkaiseva kysymys.

Kirjoitan jatkossa todennäköisesti tässä blogissa vielä hieman lisää niistä näkökulmista, jotka itselleni aukenivat kun teosta kirjoitin. Vuoden 1918 perinnön ja poliittisten jakolinjojen ohella olen kirjassa tullut käsitelleeksi myös sellaisia asioita kuin miehisyys, uskonto, haavoittumisen ja tappamisen kokemukset sekä suhde viholliseen. Ylipäätään tutkimusaihe kehkeytyi varsin moniulotteiseksi, ja vaikka talvisodasta onkin kirjoitettu jo hyllymetreittäin, uskaltaisin väittää, että siitä voi yhä edelleen kirjoittaa uudenlaisin tavoin.

Advertisement