Välitilinpäätös

Apurahatutkijan resurssisopimukseni Tampereen yliopiston kanssa umpeutui loppiaisena, jo yli kuukausi sitten. En enää uusinut sitä.

Viime vuosi oli monella tavalla ilahduttava akateemisella rintamalla. Olin mukana toimittamassa yhtä kirjaa ja sain julkaistuksi oman viidennen monografiani. Ennen kaikkea sain opettaa kokonaisen luentosarjan, itselleni mieluisasta aiheesta. Syksyllä vetämälläni Empire at War -kurssilla pidin seitsemän luentoa 1800-luvun keisarillisen Venäjän sotahistoriasta; sarjassa olivat mukana vuoden 1812 palava Moskova, imaami Šamilin taistelu Kaukasiassa, tšerkessien kansanmurha, Puolan kansannousut, vuosien 1877–1878 sota kahden imperiumin, Venäjän ja Osmani-valtakunnan välillä, Narodnaja Voljan terrorismi ja vuoden 1905 Mantšurian tappotantereet. Kurssille osallistui reilu puolisensataa opiskelijaa, jotka olivat lahjakkaita, älykkäitä, ja joiden luentopäiväkirjoja luki ilokseen. Apurahatutkijana olen opettanut vain satunnaisesti, väliin pienryhmissä, väliin luennoiden, mutta opettaminen on aina tuntunut hyvältä. Luentosarja muistutti tutkimustyötäni sikäli, että olin hankkinut sillekin rahoituksen itse; sarjan tarjosi Aleksanteri-instituutin Venäjän ja Itä-Euroopan verkosto.

Miksi sitten en enää uusinut resurssisopimustani? Yksinkertaisesti siksi, ettei enää ollut odotettavissa mitään. Kuluneen parin vuoden aikana olen kirjoittanut runsaasti Tampereen yliopistofuusion kuvioista ja uuden säätiöyliopiston ensi vaiheista. Uuden yliopiston alkutaival on ollut omalta osaltani henkilökohtaisestikin hieman uuvuttava, lähinnä minulle osuneiden erilaisten luottamustehtävien seurauksena. Tämä ei silti ole syy siihen, miksi halusin jättäytyä pois, enemmänkin päinvastoin. Eräät yliopistoyhteisön jäsenet halusivat vuonna 2018 palkita minut vuoden tieteentekijän arvonimellä, mikä kaiketikin oli osoitus siitä, että olin onnistunut hoitamaan tehtäväni suurin piirtein oikein. Samalla nimitys tuntui velvoittavalta. On hankala poistua yhteisöstä, jolta on saanut kunnianosoituksen.

Välittömin käytännön syy on se, että tutkimusrahoituksen saaminen on alkanut käydä ahtaaksi. Viimeaikaiset huippuyksikköratkaisut ovat tahattomasti luoneet tilanteen, jossa muiden kuin yksikön ulkopuolisten tutkijoiden on ikävä kyllä yhä hankalampi saada rahoitusta. Rahoituksen hakemisen kanssa käy todennäköisesti parempi onni jos affiliaatio on toisaalla. Sattumalta tähän avautui mahdollisuus kun sain Oulun yliopistolta kehotuksen hakea heiltä dosentin arvoa. Aloite pohjoisesta tuli yllätyksenä, koska vain joitakin kuukausia aiemmin olin Tampereella asiasta keskustellessani jäänyt siihen vaikutelmaan, etten aivan vielä täyttäisi dosentin arvon vaatimuksia. Toinen yliopisto sen sijaan oli julkaisuluettelostani niin vakuuttunut, että suorastaan toivoi minua lähettämään heille hakemuksen. Nimitykseni tultua selväksi syksyllä 2019 asemani ja tilanteeni muuttui perusteellisesti. Olin tunnustettu, itsenäinen tutkija, jolla oli affiliaatio. Minulla ei ollut enää ylipäätään edes varsinaista syytä uusia resurssisopimustani Tampereelle, etenkin kun tuntui siltä, että olin saavuttanut tieni pään. Tai en ainakaan enää kyennyt näkemään, mihin se kulkisi.

Säätiöyliopiston hallinnollisilla kiistoilla, vaikka olenkin niistä paljon kirjoittanut, oli siis vain rajallinen vaikutus ratkaisuuni, vaikka ne ovatkin aiheuttaneet omat rasitteensa. Vuodesta 2018 vallinnut yliopistoautonomian kriisi on viime aikoina alkanut silti osoittaa jonkinlaisia suojasään merkkejä. Joulukuussa konsistori nimitti pitkän ja sitkeän kamppailun jälkeen yliopiston hallitukseen yliopistoyhteisön oman edustajan, professori Johanna Kantolan, joka palkittiin 2009 vuoden tieteentekijänä. Ensi kerran maamme säätiöyliopistoissa yliopistoyhteisö sai edustuksensa alma materin hallitukseen, ja päätös oli näin ollen historiallinen. Konsistori teki ratkaisun selvin äänin 13-5, mikä merkitsi sitä, että päätöksen takana oli edustajia kaikilta kampuksilta. Keskustakampuksen ja Hervannan välillä on alkanut muutenkin kehkeytyä ainakin henkilöstöjärjestöjen kesken hyvä vuorovaikutus, joten merkkejä uuden yliopistoyhteisön yhteisen toimintakulttuurin syntymisestä on. On syytä olla toiveikas.

Säätiöyliopiston realiteetit eivät silti ole aivan heti muuttumassa. Parempi yliopisto -hanke on tehnyt hyvää työtä läpivalaistessaan vuoden 2010 yliopistolain säätämisessä tapahtunutta kehnoa valmistelua, johon tämän hetken ongelmat palaavat, mutta varsinaisesti asian ratkaisu odottaa istuvan hallituksen toimia. Asiassa aktiivisena ollut dosentti Hanna Kuusela on myös muistuttanut kevään 2020 lähetekeskusteluista yliopiston johtamisjärjestelmää koskien ja mahdollisuuksista johtosäännön muuttamiseen. Yliopistoautonomian restauraatio siis on yhä edessäpäin siintävä tavoite. Mikäli yliopistosäätiössä johtovaltaa käyttävien Teknologiateollisuuden ja Tampereen kaupungin asenteesta viime vuoden lopun hallitusnimitykseen voi jotain päätellä, tämän saavuttamisessa on väkisinkin edessä haaste toisensa perään. Sen eteen pitää silti vain jaksaa tehdä työtä.

Akuutimpi ongelma on yliopistolla ja etenkin johtoportaassa vallitseva tietynasteinen hienoinen kireys. Yksi esimerkki tästä on yliopiston johdon reaktio joulukuussa yliopiston pääluottamusmiesten jättämään aloitteeseen yhteistoimintaneuvotteluista. Työnantaja torjui aloitteen, joten pääluottamusmiehet tekivät sen uudelleen. Dekaanit ovat ottaneet samalla tiedekunnissa johtovallan rautaisella kädellä, mikä kuulemani mukaan on myös osaltaan vaikuttanut käytäntöjen kiristymiseen apurahatutkijoiden resurssisopimusten uusimisessa. Kampusalue ei myöskään valitettavasti ole samalla tavalla julkista tilaa kuin ennen. Kyse ei ole yhdestä asiasta, vaan enemmänkin monien seikkojen kasautumisesta. Omasta rivitutkijan perspektiivistäni arkinen ilmapiiri yliopistolla on alkanut vaikuttaa epävarmalta ja jännittyneeltä. Tällä olotilalla oli suora vaikutuksensa siihen, etten uusinut sopimustani. Ristiriita tämän tasaisen kiristyneisyyden ja jatkuvan uuden yliopistobrändin ylistyksen välillä on huomattava.

Yliopiston muuttuminen brändiksi ja siihen liittyvä viestintä ovatkin oma lukunsa. Tämä kehitys on vaikuttanut kenties eniten siihen, ettei paikkaa enää tunnista omakseen. Fuusion pyörteissä yliopisto menetti vanhan Aikalainen-lehtensä, ja vaikka ylioppilaskunta on kiitettävästi käynnistämässä uutta yliopistomediaa, meillä ei Moreeni poislukien ole yliopiston omaa, julkista forumia, jossa alma materin asioita voisi käsitellä myös kriittisesti. Sen sijaan saamme kuulla muissa medioissa julkaistuja haltioituneita markkinointipuheita, joista tuorein esimerkki oli Kauppalehdessä julkaistu innovaatiojohtajan puheenvuoro, josta ilmeisesti oli vieläpä maksettu. Sosiaalisessa mediassa hämmennystä herättänyt juttu sisälsi julistuksia “eri alojen rajapinnoilla itsensä likoon laittavista ihmisistä, jotka sytyttävät pieniä innostuksen tulipaloja” sekä “energisestä tekemisestä ja yllättävistä, absurdeista kokoonpanoista”. Nämä visiot nimettiin jutussa merkittävämmäksi kuin yhteiskuntatieteiden, tekniikan ja lääketieteen tutkimus- ja kehitystyö. Tämän jälkeen huomiota keräsi rekrytointi-ilmoitus, jossa viestintäasiantuntijan toivottiin omaavan “supervoimanaan harvinaisen kombinaation yksityiskohtien ja suurten linjojen hahmotuskykyä”. Mainospuheilla on nykypäivänä paikkansa, mutta Tampereen yliopiston kohdalla nämä ovat jo omaa luokkaansa.

Rinnan brändijohtamisen kanssa kulkee uusi hallintomalli, jota ei voi moittia avoimuudesta.  Uskoakseni nämä ovat kytköksissä toisiinsa ja liittyvät tavallaan vääjäämättömänä kääntöpuolena säätiöyliopistomalliin, jossa ulkopuolisten tahojen vaikutusvalta on lisääntynyt. Viimeisin tuore muistutus tästä oli Suomen Kuvalehden artikkeli yliopiston rehtorivalinnan hämmentävistä kuvioista. Yliopistofuusion aikaisen siirtymäkauden hallituksen — joka oli siis sama kuin yliopistosäätiön hallitus — ja sen tukena olleen, yliopiston henkilöstöstä ja opiskelijoista koostuneen valinta- ja haastatteluryhmän toiminta rehtorin valinnassa tapahtui laillisen mandaatin puitteissa, mutta hallinnollinen menettely hakemusten käsittelyssä oli käsittämätön. Valinta- ja haastatteluryhmä ei ilmeisesti milloinkaan saanut tietää, ketkä kaikki olivat rehtorin pestiin hakeneet. Nykyinen henkilöstöjohtaja Hanna Rinne, joka oli tuolloin Teknillisen Yliopiston palveluksessa ja veti Tampere3-projektia HR-osaajana, oli SK:n tietojen mukaan itsekin arvioinut, että hakumenettelyyn liittyneet salaamispäätökset voisivat aiheuttaa käsittelyn hallinto-oikeudessa. Ratkaistakseen ongelman hän oli ohjeistanut yksittäistä hakijaa vetämään hakemuksensa pois, jolloin hänen nimeään ei tarvitsisi lain puitteissa julkaista. Julkisuuslakia kiertäneenä prosessi oli vähintäänkin arveluttava.

Vuodenvaihteen aikana ja sen jälkeen yliopistotutkimukseen ja yksittäisiin tutkijoihin on kohdistunut populismin sävyttämiä politisoituneita hyökkäyksiä. Tässäkin mielessä on ollut ikävä katsella, miten aikoinaan yhteiskunnallisesta valveutuneisuudestaan tunnustusta saanut Tampereen yliopisto tuntuu elävän jossain juopuneessa välitilassa, jossa kova todellisuus verhotaan ruusuntuoksuiseen brändiin, ja jossa hallinnolliset käytännöt eivät ole avoimia, vaan peittyvät epämääräiseen hämärään. Ellei yliopiston toiminta ole uskottavuuden ja hallinnollisten käytäntöjen puolesta vakaalla pohjalla, miten se kykenisi puolustamaan itseään instituutiona tänä aikana, jolloin siihen pitäisi olla jatkuvasti valmis? Viime perjantaina päädyin puhumaan yliopistodemokratiasta Suomen Ylioppilaskuntien Liiton seminaarissa ja esitin omana perusteenani yliopistodemokratialle ajatuksen demokraattisen yhteisön resilienssistä — kyvystä sitouttaa yhteisönsä jäsenet ja vahvistaa näin yhteisön kykyä suojautua kriiseiltä ja uhkatekijöiltä. Tämän lisäksi tulee yliopiston velvoite toimia suunnannäyttäjänä muulle yhteiskunnalle, perinteinen edistys- ja sivistystehtävä. Tämä kaikki edellyttää avoimuuden, osallistavuuden ja yhteisön sananvallan vahvistamista. Mikä on Tampereen yliopiston resilienssi?

En halua olla epäoikeudenmukainen yliopiston johtoa kohtaan, ja uskon kyllä, että yläportaassa vallitsee aito huoli työhyvinvoinnista ja monista muista asioista. Samaten Tampere3-prosessin aikaiset tapahtumat, kuten yllämainittu rehtorivalinnan aikainen epämääräinen menettely, ovat osin jo menneisyyttä. Mutta valitettavasti ne painavat yhä leimansa yliopistoon, etenkin kun hallinnon avoimuus ja läpinäkyvyys on yhä heikoissa kantimissa. Sama vaitiolovelvoitteiden ja pakotetun hiljaisuuden käytäntö määritti myös viimevuotista konsistorin ja nimityskomitean välistä kädenvääntöä, joka ratkesi lopulta edellisen eduksi. Ylipäätään eteenpäin meneminen on hankalaa tilanteessa, jossa luottamus on vahingoittunut ja ongelma on istutetuissa käytännöissä. Ja lopulta kaikki palaa yllämainittuun epävarmaan, harhailevaan, kiristyneeseen ilmapiiriin. Humanismista meillä puhutaan yliopiston johdon taholta nykyisin vain harvoin. Tampereella saarnattavaa uuden akateemisen elämystalouden hurmoksellista evankeliumia voi verrata vaikkapa siihen, miten Turun yliopisto on perinteilleen uskollisena halunnut mieluummin profiloitua sivistysyliopistona.

En tiedä, ehkä olen toivoton konservatiivi. Mutta yhtä kaikki en tunne enää oloani kotoisaksi. Yksittäisenä apurahatutkijana on entistä vaikeampi löytää paikkaansa huippuyliopiston puitteissa; “pienet innostuksen tulipalot” tuntuvat sivistyksen hautaroviolta; ja säätiöyliopistoon liittyvät bysanttilaiset kuviot ovat kärjistäneet hierarkkisen instituution niitä piirteitä, jotka ovat jo vanhastaan olleet vahingollisia yliopistodemokratialle, akateemiselle vapaudelle ja sivistykselle. Uskoni tutkijayhteisöön ja kollegoihin on kyllä vahva. Kuten ylempänä sanoin, jos vain akateeminen yhteisö jaksaa pitää autonomian puolta, on myös syytä olla toiveikas.

Minun pitää yhtä kaikki etsiskellä jotain muuta, ja onneksi minulla on jotain, mihin voin nojata; julkaisuni, asemani, uudet sidonnaisuuteni. Saksankielisissä maissa käytetty Privatdozent on viehättävä nimitys, koska se viittaa toimintaan yksityisenä oppineena. Portugaliksi sama nimitys on livre docente, “vapaa opettaja”, ja joulukuussa Brasilian BBC:lle antamassani haastattelussa esiinnyin tällä nimekkeellä. Yksityisyys, vapaus — ne ovat kauniita, tavoiteltavia asioita, jotka ovat uhanalaisia tämän hetken akateemisessa maailmassa. Sitäkin elähdyttävämpää on tutkijana toteuttaa niitä omassa toiminnassaan. Olen jo aloittanut uuden tutkimuksen tekemisen, ja aiheena on Laukon 1906–1907 torpparilakko, johon isoisoisäni osallistui.

En aio silti unohtaa Tamperetta; ja tänäkin keväänä pidän ainakin kaksi luentoa yliopistolla, tällä kertaa kuitenkin itsenäisenä tutkijana, en enää kalustoon kuuluvana. Ja kuten Bee Gees aikoinaan lausahti, koskaan ei kannata sanoa ei koskaan.