Tiedeministeri ja tiedepolitiikka

Kuvahaun tulos haulle helsingin yliopiston pylväät 

Veikko Huovinen kuvaili eräässä “lyhyinä erikoisina” tunnetuista tarinoistaan toimeensa astuneen ympäristöministerin ensimmäistä työpäivää. Vuonna 1982 kirjoitetun kertomuksen aikoihin ministeriö oli vasta hiljan perustettu, ja Huovinen maalaili novellissaan kuvan edelläkävijän tehtävänsä tiedostaneesta, mietteliäästä viranhaltijasta, jonka ajatuksissa kangasteli haave ympäristöministeristä luontoon itseensä suorassa, olemuksellisessa yhteydessä olevana uudenlaisena virkamiehenä. Haaveissaan ministeri näki itsensä osana kansallismaisemaa, samanlaisena hahmona kuin vuortenrinteisiin veistetyt Yhdysvaltain presidenttien kasvokuvat.

Uudessa hallituksessa vastaavanlaista mietiskelyä harjoittanee uusi varta vasten nimitetty tiede- ja kulttuuriministeri. Yliopistoinstituution, kulttuurin ja kirkollisasiat yhdistävä salkku ei ole ensimmäinen lajissaan, jos kohta aiemmin portfolion nimityksenä on yleensä ollut “kulttuuri- ja tiedeministeri”; sisällöltään vastaavanlaista pestiä hoiti viimeksi Sorsan neljännessä hallituksessa RKP:n Gustav Björkstrand. Tällä kertaa salkun otti omakseen eduskuntavaalit dramaattisesti hävinnyt ja vielä vaalien jälkeen oppositioon menossa ollut Suomen Keskusta, ja tehtävään on nimitetty Annika Saarikko, eräs puolueen vahvoista nimistä, jota sijaistaa syksystä alkaen sivistysvaliokunnassa aiemmin toiminut Hanna Kosonen. Saarikko itse piti varsinaisen linjapuheensa ministerinä eilen, korkeakoulujen johtoa tavatessaan, ja sai Laurea-ammattikorkeakoulun rehtori Jouni Kosken mukaan massiiviset suosionosoitukset.

Saarikko on onnistunut siis jo lyhyessä ajassa herättämään ainakin varovaisia toiveita sivistysyhteisössä. En tiedä, miettiikö hän jo nyt Huovisen ministerin tavoin oman persoonansa sulautumista akatemiasalien maisemaan klassisten veistosten tai yliopistojen rehtorien muotokuvien jatkoksi, mutta ministerikauden aloitus luo toiveita. Kauas on ainakin tultu viime vaalikaudesta, jolloin sivistysyhteisö tottui kuulemaan Suomen Keskustan taholta lähinnä puoluejohtajan sadattelua “kaiken maailman dosenteista” ja tuhahtelua siitä, miten professorien lausunnoilla yritettiin epädemokraattisesti kampittaa Sipilän hallitusta. Siitäkin huolimatta, että iltapäivälehdet lähes päivittäin julistavat hallitusohjelman “jakavan kansaa”, niin tässä tapauksessa jälleenrakennus ja välien korjaaminen on alkanut hyvissä merkeissä. Uusi hallitus on vieläpä kirjannut tämän tavoitteen hyvin tyhjentävästi ohjelmaansa sanoilla “Sitoudumme tietopohjaisen politiikan tekoon sekä systemaattiseen vaikutusarviointiin kaikessa lainvalmistelussa. Syvennämme yhteistyötä tiedeyhteisön kanssa.

Hallitusohjelman erityisesti yliopistosektoriin liittyvät kohdat herättävät omanlaistaan mielenkiintoa. Eräs ehkä yllättäväkin kohta on “Selvitetään, miten voidaan varmistaa, että yliopistojen tutkimushenkilökunnan sivutoimet ja muut vastaavat taloudelliset intressiyhteydet tulevat ilmoitusvelvollisuuden sekä yleisjulkisuuden piiriin”. Virke herätti aluksi itsessäni hämmennystä, kunnes kollegani muistuttivat minua vastikään pinnalla olleesta vero-oikeuteen erikoistuneiden professorien jokseenkin mutkikkaasta toiminnasta toisaalta eduskunnan lainvalmisteluun vaikuttavina oppineina, toisaalta taas verosuunnittelua harjoittaville yrityksille palveluksiaan myyvinä asiantuntijoina. Hallitusohjelman tässä merkinnässä näkyy arvatenkin pääministeripuolue SDP:n kädenjälki, ja tämän kuvatun vaivihkaisen käytännön tekemistä mahdollisimman avoimeksi voinee pitää aiheellisena.

Tamperelaisen tutkijan kannalta ehkä merkittävin hallitusohjelman kohta kuuluu “Toteutetaan arviointi eri hallintomuotoisten yliopistojen sisällä hallinnollisen autonomian tilasta ja sen suhteesta perustuslain vaatimuksiin. Arvioinnissa otetaan huomioon kolmikantainen yliopistodemokratia”. Kysymys yliopistoautonomiasta on hallinnut nykymuotoisen Tampereen säätiöyliopiston syntyprosessia alusta asti — olen kirjoittanut tästä sattuneista syistä itse säännöllisesti, ja tässä kohtaa suosittelen taas tutustumaan kokoamaani mediaseurantaan — ja tänä keväänä saapunut eduskunnan oikeusasiamiehen päätös yliopiston johtosäännön lainmukaisuutta koskevasta kantelusta jätti ratkaisun asiasta nimenomaan opetus- ja kulttuuriministeriön vastuulle. Kysymys säätiöyliopiston hallituksen nimitysprosessista, yliopistoyhteisön vaaleilla valitseman konsistorin oikeudesta valita oma puheenjohtajansa, ja yliopistoyhteisön oikeudesta edustukseen säätiöyliopiston hallituksessa ovat kaikki asioita, jotka odottavat selvitystä ja kaipaavat ratkaisua. Tampereen ohella niillä on vaikutuksensa myös Aalto-yliopiston hallintoon, ja tiede- ja kulttuuriministerin on otettava tässä vääjäämättä itselleen tuomarin rooli.

Yliopistojen ja korkeakoulujen toive vakaudesta ja rauhasta on toistunut vuodesta toiseen, ja Saarikko itse kertasi tämän toivomuksen eilisessä puheessaan. Toive “vakaudesta” on aiheellinen siinä mielessä, että yliopistokenttä ei kaipaa uusia mullistuksia, mutta samalla on varottava sitä, ettei nykyisestä horjuneesta ja haavoitetusta autonomiasta tule uusi status quo “vakauden” säilyttämisen nimissä. Tampereen yliopistossa mielialat ovat myös jakautuneet sikäli, että vanhan Teknillisen yliopiston suunnalta valitut konsistorijäsenet esittivät jokin aika sitten saman toiveen “rauhasta” puolustaessaan voimassa olevaa johtosääntöä — johtosääntöä, joka nimenomaan on kaventanut autonomiaa, ja jota hallitusohjelman edellyttämän selvityksenkin nyt on käsiteltävä. Tehtävä edellyttää tiede- ja kulttuuriministeriltä samanaikaisesti sekä tahdikkuutta että määrätietoisuutta, mutta toivotun “vakauden” ei pidä merkitä nykyisen epämääräisen limbotilan vakiinnuttamista.

Keskustalaisille ministereille ja kansanedustajille “kentän kuuleminen” on aina ollut kunnia-asia, ja kaikista akateemisen kuplan stereotypioista huolimatta yliopistoyhteisö on hyvin moniääninen kenttä. Hallituksen edellyttämä “tietopohjainen politiikan teko” tuo korostetusti esille kysymyksen tiedon itsensä poliittisuudesta, joten etenkin yliopistoissa koko yhteisön äänen on tultava esille näkemysten riittävän kirjon takaamiseksi. Huovisen ympäristöministeri ennakoi kohtaavansa “takametsien uhoa huokuvia lähetystöjä”, ja uuden tiede- ja kulttuuriministerin on syytä varautua samanlaiseen palautteeseen omalta kentältään. Tärkeää on, että ministeriöön kantautuu viesti kautta linjan; ei ainoastaan yliopistojen johdolta, vaan myös rivitutkijoilta, tuntiopettajilta ja apurahahakemustensa kanssa yhä kamppailevilta väitöskirjantekijöiltä. Liittoaktiivina näen yliopistojen järjestökentän eräänä luontevana tahona tämän kanavoimiseksi, mutta yliopistoyhteisö on kyettävä tavoittamaan vieläkin laajemmin.

Ennen muuta tiede- ja kulttuuriministerin on saatava toimessaan selvä kuva yliopistoyhteisön sisäisistä ristiriitaisuuksista. Apurahatutkijoiden herkästä asemasta ja palkkasuhteessa työskentelevien ponnistelusta alituisten määräaikaisuuksien keskellä; tuntiopettajien työkuormasta ja tutkijoiden loppumattomasta hakemusten savotasta; kirjastotyöntekijöiden ja informaatikkojen vaateliaasta työstä yliopistojen ja arkistojen tietomäärän varjelijoina; ja ennen muuta niistä portinvartijoista ja verkostoista, joilla on yhä edelleen vallitseva roolinsa yliopistojen institutionaalisessa kulttuurissa. Monet näistä asioista liittyvät myös laajempiin kysymyksiin — apurahatutkijoiden asema sosiaaliturvan uudistamiseen, ja vaikkapa kansainvälisten tutkijoiden asema maahantulon käytäntöihin, jotka ovatkin huomattavasti parantuneet — ja niillä on tätä myöten yhä kytköksensä muidenkin ministeriöiden vastuualueisiin.

Ministerin on siis oltava toimessaan osallistava, ja löydettävä tähän oikeat, toimivat keinot. Vuosien ajan opetus- ja kulttuuriministeriön rooli on suhteessa yliopistoihin ollut hyvin autoritaarinen ja saneleva, viime vuosina erittäin paljon elinkeinoelämän vaikutuksen seurauksena. Keskustan saatua tiedeministerin salkun huostaansa kysymys ministeriön ohjausvallasta on yhä akuutti, sillä puolueella on tässä hallituksessa myös elinkeinoministerin salkku, ja elinkeinoelämän intressit yliopistosektorin suhteen ovat aika ajoin olleet varsin rajut ja suorasukaiset. Puolueella on kuitenkin hyvät mahdollisuudet ottaa itselleen sovitteleva rooli, ja monissa suhteissa Suomen Keskustan perinteiset aluepoliittiset linjaukset merkinnevät irtautumista niistä takavuosien keskittämisistä ja yliopistofuusioista, joita elinkeinoelämä on ajanut. Todennäköisesti ministeriön ohjausvalta tuleekin tällä vaalikaudella näkymään aluepolitiikkaan liittyvissä kysymyksissä, etenkin kun tuleva virkaatekevä tiede- ja kulttuuriministeri Hanna Kosonen esitti tämänlaisia näkemyksiä jo Savonlinnan OKL:n tapauksessa. Ohjausvaltaa voi siis käyttää myös yliopistosektorin eduksi, mutta keskustalaisen ministerin olisi hyvä hahmottaa sivistyspolitiikka omana kokonaisuutenaan, ei vain aluepolitiikan välineenä.

On selvää, että ministeriöllä on aina valtansa, mutta yliopistojen autonomia mielessä pitäen sen on oltava kaitseva, ei käskevä. Tällä vaalikaudella tieteen vapaus on kirjattu hallitusohjelmaan yksiselitteisemmin kuin moniin aikoihin, ja vanhasta itsevaltaisuuden perinteestä irtautuminen voisi olla Suomen Keskustalle ensisijainen tavoite puolueen etsiskellessä nyt itselleen mahdollisesti pysyvämpää roolia sivistyspuolueena. Osallistavuus, kentän kuuleminen, sovittelu ja ohjausvallan käyttö ensisijaisesti yliopistoautonomian suojaamiseksi ja turvaamiseksi olisivat myös täydellisesti sopusoinnussa puolueen aikoinaan hellimien alkiolaisten arvojen ja Kustaa Vilkunan perinnön kanssa. Molemmilla tällä vaalikaudella tehtävää hoitavilla ministereillä on kaikki edellytykset pyrkiä tähän. Ne ovat se perintö, johon tiede- ja kulttuuriministeri voi nojata, ja jotka tällä hallituskaudella voivat tuottaa paljon hyvää, jos niin vain halutaan.

 

This entry was posted in Politiikka, Yliopisto and tagged , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Bookmark the permalink.

3 Responses to Tiedeministeri ja tiedepolitiikka

  1. Olisi mukava kun tiedeministeri olisi – väliin – itse tutkimusta tehnyt eli väitellyt tutkija. Tutkija tuntee tutkimuksenteon ongelmat parhaiten. Sekä substanssin että käytännön tarpeet.

    • Jussi Jalonen says:

      En ole ollenkaan eri mieltä. Toisaalta maallikko voi monasti olla vapaa muodostamaan itsenäisen kokonaiskäsityksen yliopistosta laajana ja moninaisena instituutiona, siinä missä tutkija on ehkä nähnyt vain oman tieteenalansa ja toimintaympäristönsä.

      Mutta olen kyllä periaatteessa aivan samalla kannalla, että tutkijantausta olisi eduksi oikeastaan melkein missä tahansa ministerin tehtävässä. Kaikeksi onneksi meillä on tässä hallituksessa yksi väitellyt ministeri, joka varmasti tuo omaan toimialaansa uutta sisältöä.

  2. Pingback: Meidän yliopistomme, meidän hallituksemme | Historiantutkijan näkötorni

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s