Taistelu autonomiasta

Tampereen yliopiston konsistori teki tänään historiallisen päätöksen “strategisesta ja riippumattomasta hallituksesta”. Konsistori päätti kymmenellä äänellä kymmentä vastaan, että yliopistoyhteisön jäsenet “vaarantavat yliopiston hallituksen riippumattomuuden”, ja yliopistolaisia ei tule hallitukseen valita. Kuten on jo käynyt tavaksi, jakolinja kulki Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston välillä. Äänestyksen tasapeli ratkesi konsistorin tilapäisen puheenjohtajan dekaani Antti Lönnqvistin äänellä. Lönnqvist on nimitetty ohi vaalien, mahdollisesti vastoin yliopistolakia, ja hänen vallankäytöstään on tehty valitus hallinto-oikeuteen. Kaikki kymmenen vähemmistöön jäänyttä Tampereen yliopiston konsistoriedustajaa jättivät eriävän mielipiteen päätöksestä.

Täysin ulkopuolisista koostuvat hallitukset ovat säätiöyliopistoissa enemmänkin sääntö kuin poikkeus, mutta olennaista on muistaa, että säätiöyliopistoillakin on autonomiansa puitteissa oikeus valita yliopistoyhteisön edustajia hallitukseen. Tästä on säädetty selvin sanoin Suomen laissa, ja asiasta on myös perustuslakivaliokunnan lausunto, jota on moneen kertaan siteerattu. Paitsi, että asia kuuluu kiistatta yliopistoautonomian kulmakiviin, sillä on myös käytännön puolensa, ja OAJ:n yliopistoasiamies Hanna Tanskanen huomautti vastikään henkilöstön edustuksesta luottamusta lisäävänä asiana. Nyt tehty kirjaus siitä, että yliopiston hallituksen tulisi kategorisesti sulkea yhteisön edustajat hallituksen ulkopuolelle on ainutlaatuinen, eikä edes Aalto-yliopiston johtosäännössä ole moista kohtaa. Mahdollisuus yhteisön omasta edustuksesta on säätiöyliopistoissa säilytetty, mutta Tampere3-prosessissa halutaan viedä sekin. Kaiketikin tämä on paljonpuhuttua “osallistavuutta”.

Sinänsä päätös merkitsee vain luonnollista lakipistettä uuden yliopiston perustamiseen johtaneessa tapahtumaketjussa, joka on ollut maamme yliopistoinstituution historiassa ainutlaatuinen Kafkaa ja Orwellia yhdistelevä esimerkki huonoista päätöksistä, huonosta hallinnosta ja lain kannalta kyseenalaisista toimista. Säätiöyliopistomalli itsessään saapui Tampereelle opetus- ja kulttuuriministeriön painostuksesta, ja vielä Tampere3-prosessin alkuvaiheessa Tampereen yliopistokollegio suositteli julkisoikeudellisena yliopistona pysyttelyä. Asiaan kuului sekin, että ministeriö käytti vahvasti painostusta myös siinä, miten perustetun korkeakoulusäätiön hallituksesta tuli suoraan uuden yliopiston siirtymäkauden hallitus.

Siirtymäkauden hallituksen otteet olivat käyneet selväksi jo aiemmin, sillä korkeakoulusäätiön hallituksen roolissaan he olivat yrittäneet rekrytoida uudelle yliopistolle rehtoria, ilman mitään mandaattia ja vastoin lakia. Helmikuussa keskiöön nousi siirtymäkauden hallituksen esittelemä yliopiston uusi johtosääntö, joka valmisteltiin ilman, että sitä olisi esitelty ennalta edes vanhan yliopiston hallitukselle tai rehtorille. Johtosääntö oli todennäköisesti laiton. Tampereen yliopistoyhteisön enemmistö teki tiettäväksi, ettei se hyväksyisi johtosääntöä.  Yliopistoyhteisö protestoi marssimalla joukolla ulos, ja enemmistö yliopiston henkilöstöstä allekirjoitti adressin johtosääntöä vastaan. Johtosääntöön tehtiin tämän jälkeen minimaaliset korjaukset, mutta sen laillisuus pysyi yhä kyseenalaisena. Yliopiston kaikki henkilöstöjärjestöt ja ylioppilaskunta tekivät johtosäännöstä valituksen eduskunnan oikeusasiamiehelle. Osuvimmin korjattua johtosääntöä luonnehti rehtori Laakso, joka totesi yliopistolla sääntömuutosten jälkeen välittömästi pidetyssä joukkokokouksessa “jos kaikki asiat menevät oikein hyvin, on olemassa mahdollisuus, että kaikki on sittenkin laillista, lain mahdollisimman kirjaimellisen määritelmän mukaan.”

Kaikki ei mennyt hyvin. Yliopistoyhteisön tyytymättömyys purkautui huomattavan aktiivisena osallistumisena konsistorivaaleihin, joilla pyrittiin saamaan muutosta aikaiseksi. Vaalit itsessään käytiin tavalla, joka salli Tampereen Teknillisen Yliopiston ehdokkaiden kiertää vaalisääntöä, jos kohta tämä oli vähämerkityksellisimpiä erheitä muutenkin sekavassa prosessissa. Varsinaisissa konsistorivaaleissa itsehallintoa kannattaneet ehdokkaat voittivat Tampereen yliopiston puolella vaalit selvin numeroin sekä professori- että tutkijakiintiössä. Tilanne muuttui kuitenkin taas erikoiseksi, kun konsistorivaalien jälkeen konsistorin ei sallittu valita puheenjohtajaansa keskuudestaan, vaan siirtymäkauden hallitus istutti konsistorille puheenjohtajan, jolla ei ollut sen paremmin lainmukaista kuin vaaleissa annettua mandaattia. Tämän seurauksena konsistori repesi heti ensimmäisessä kokoontumisessaan, ja Tampereen yliopistoa edustaneet konsistoriedustajat tekivät puheenjohtajan asemasta valituksen hallinto-oikeuteen.

Seuraava vaihe oli tänään ratkennut hallituskysymys. Yliopiston hallituksen nimittäminen kuului konsistorille, ja nimittämisen valmistelua varten alettiin koota nimityskomiteaa. Uudenkin johtosäännön mukaan nimityskomitean kokoamisessa päävastuu kuului konsistorin varapuheenjohtajalle, professorikiintiötä edustaneelle Mari Hatavaralle, joka oli vaaleilla valittu jäsen. Komiteassa on korkeakoulusäätiön perustajille varattu kolme paikkaa, ja varapuheenjohtaja pyrki lähestymään tasapuolisesti mahdollisimman monia korkeakoulusäätiön perustajia tiedustellen näiden ehdokkaita. Korkeakoulusäätiössä johtovaltaa viidenkymmenentuhannen euron vaatimattomalla pääomalla käyttelevälle Teknologiateollisuudelle ja Tampereen kaupungille tämä ei käynyt, koska he halusivat säätää näistä kolmesta paikasta yksin, minkä lisäksi siirtymäkauden hallituksen jäsenet havittelivat itselleen jatkoaikaa uudessa hallituksessa. Samalla haluttiin varmistaa, ettei hallitukseen vahingossakaan nimettäisi yliopistoyhteisön omia edustajia, vaikka vaatimus hallitusedustuksesta oli sisältynyt ulosmarssineen yliopistoyhteisön enemmistön allekirjoittamaan vetoomukseen.

Hallituksen nimittämisprosessi piti siis kaapata konsistorilta pois. Ensin siirtymäkauden hallitus muutti itse kirjoittamaansa johtosääntöä omavaltaisesti — samaa johtosääntöä, johon he yliopistoyhteisön massaprotestin jälkeen olivat tehneet vain ehdottomat vähimmäismuutokset. Tässä kohtaa jo aiemmin taistelukentäksi muuttunut prosessi siirtyi täydelliseen poikkeustilaan. Protestin jälkeen annettuja pieniä myönnytyksiä vyörytettiin nyt sopivissa kohdin takaisin, muun muassa sitomalla yliopistolle nimityskomiteassa varatut paikat vain tiettyihin tieteenaloihin. Toteutettu operaatio oli pirullisuudessaan kiistatta ensiluokkaista “strategista johtajuutta”, jos kohta tuskin sillä tavalla kuin juhlapuheissa annettiin ymmärtää. Yliopiston omalta lakimieheltä tilattiin lausunto, jonka mukaan yliopistoyhteisöllä ei tulisi olla edustusta hallituksessa. Teknologiateollisuus käynnisti lobbauksen asian puolesta. Nurkanvaltaajien harmiksi tällä kertaa opetus- ja kulttuuriministeriön oli kuitenkin pakko antaa lausunto, jossa tunnustettiin yliopistoyhteisön oikeus edustukseen omassa hallituksessaan.

Tilanteessa, jossa konsistorin jäsenet jakautuivat 10-9 täpärän enemmistön kannattaessa itsehallintoa, oli ohi vaalien ja mahdollisesti vastoin lakia nimitetty puheenjohtaja nyt avainasemassa. Lönnqvist oli myös käyttänyt äänivaltaansa aina tarpeen tullen, katsoen toimivansa hallituksen mandaatilla johtaessaan edustajistoa, joka oli saanut mandaattinsa yliopistoyhteisöltä. Loppusilauksen kuvio sai, kun TTY:n konsistoriedustajat masinoivat epäluottamuslauseen itsehallinnon ja konsistorin auktoriteetin puolesta toimineelle varapuheenjohtaja Hatavaralle, jonka oli pakko erota. Tänä perjantaina konsistori lopulta päätti sulkea yliopistolaiset hallituksen ulkopuolelle.

Vaikutukset ovat olleet musertavat. Helmikuusta asti, sen jälkeen kun uusi johtosääntö tuli julki — tätä ennen avointa keskustelua Tampere3-prosessista ei juurikaan rohkaistu –Tampereen yliopiston yliopistoyhteisö ja sitä edustavat tahot ovat joka käänteessä vastustaneet kaikkia lainvastaisuuksia, kyseenalaisuuksia ja yliopistoautonomian vastaisia toimia. Käytännössä niin ikään joka käänteessä tämä kaikki on survottu yliopistoyhteisön kurkusta alas väkisin. Yliopistoyhteisön toiveita ja näkemyksiä ei ole kertaakaan haluttu huomioida, eikä yliopistoyhteisölle ole annettu todellista mahdollisuutta osallistua uuden yliopiston perustamiseen. Silloin kun yhteisö on yrittänyt ottaa tässä aloitteen, heidät on isketty joka kerta maahan. Pitkän uran tehneet professorit kuten Pertti Alasuutari puhuvat nyt avoimesti halustaan jättää yliopisto. Tutkijayhteisö, joka tuntee jo muutenkin alituista painetta tulevasta rahoituksesta, reilusta palkasta tai työsuhteen jatkumisesta, on uupunut ja demoralisoitunut. Yliopiston autonomiset instituutiot ovat vielä toistaiseksi olemassa paperilla ja niiden puitteissa on käyty jatkuvaa oikeustaistelua ja käydään yhä. Mutta käytännössä kampuksilla vallitsee ministeriön ja korkeakoulusäätiöön mitättömän panostuksen tehneiden sijoittajien tänne istuttaman hallinnon itsevalta ja mielivalta.

Se taistelu, jota Tampereella on käyty yliopistoautonomian puolesta ja käydään yhä on ratkaisevaa koko maan kannalta. Maan nykyisen hallituksen aikana on toisinaan puhuttu “luovasta tuhosta”. Se, mitä nyt nähdään Tampereella on enää vain pelkkää tuhoa. Se on päämäärätöntä tuhoa, joka kohdistuu maamme siihen instituutioon, jonka varassa on korkeimman sivistyksen toteuttaminen kansakuntamme parhaaksi. Se on tulevaisuuden tuhoamista.